Lokakuu

Syksyinen aurinko syttyy latvojen ylle Lehtien vihreä painuu taas uumeniin maan Savupiippuna kuljen mä hengitys höyryten maille Maille menneen ja muistojen Ne on muistoja vaan Ei ole mitään kauniimpaa Kuin järvet pimenneet, ruosteineen Tämä kasteinen sarastus Ja puistotiet vaienneet Vielä muistan kun ennen Minä seurasin maailman varjoa vieraisiin pesiin Etsin itseäin vuoteista - auringon pieksämä eläin Ja kun pelkoni syksynä rakkauden verson taas revin Niin taas kuolemaantuomittu katsoi mua peilistä päin Ei ole mitään valmiimpaa Kuin kaaos johon syntyä sain Tämä vääntyily hapuileva Kaarnalaivana virrassa poikittain Pian luina povessa maan Minä maljani juon Minä katkeran viinini vuodatan Rappion suon Minä alasti oon Eessä viiltävän kaikkeuden Kirkkaana jumalten peilissä Ylväänä, pystyssä päin Onko yksinäisyys sulle rangaistus vai kultaa vain? Kun on aikani jättää tää temppeli maallisen kajon Kun on aikani, viimein sen yksinään kohdata saan Kun on aikani poistua porteista kohmeisin jaloin Ei jää rinnalle ystävä, kämmeniin kiinteä maa Kun silmistä ruuvataan pois sekin viimeinen valo Ja kun syksyinen aurinko sammuu latvojen taa Ei jää yksikään valvomaan ikkunaan ruumiini talon Ei jää yksikään sinne